Rakas (treeni)päiväkirjani... Auts!

Olisin niin halunnut tänään lähteä pyöräilemään, mutta Tyttären mielestä pyöräilypäivä on vasta huomenna. Kompromissina päätimme lähteä rullaluistelemaan. Mikäs siinä, ystävättären kanssa ennen käytiin ja kun luistimet ja suojat on tallessa tuolta kymmenen vuoden takaa, voihan niitä kokeillakin.

Luulin oikeasti, että vielä osaisin luistella, mutta sitä taitoa ei todellakaan vanhana tuntunut taitavan, vaikka nuorena oli oppinut. En päässyt kymmentä metriä kun jo putosin pyrstölleni. Tytär nauraa kikattaa vieressä: Äiti eihän sua sattunu, äiti sä näytit hassulta, äiti mä näin sut kuin hidastetussa filmissä, äiti sattuks sua, äiti pääsetsä ylös.

Minulla oli kypärä, polvisuojat, kyynärsuojat ja rannesuojat, mutta tyynyn olisin tarvinnut. Ylös nousin ja lähdin kuitenkin uudelleen matkaan. Ja kyllähän se siitä alkoi sujua, vaikka näytinkin harakanpojalta, joka opettelee lentoon lähtöä. Tytär, puolestaan luistimillakin sulava ja kaunis kuin joutsen, ei ottanut uskoakseen, että olen ennen luistellut ylä- ja alamäetkin sen enempiä arkailematta tai kompuroimatta. Niin, että Kummikummi: voit odottaa kohta varmistussoittoa.

Enkä, muuten, menisi sanomaan, että tulee seuraavaa kertaa.

Varmuuden vuoksi luin, mitä Terveyskirjasto sanoo murtuneesta häntäluusta. Se sanoo, että ei vaadi kuin kipulääkettä ja paranee itsestään muutamassa viikossa. No, töissä voin olla koko päivän seisaallani tai satulatuolikin saattaisi toimia (ehkä?), mutta entäs työmatka junassa, tunti suuntaansa. Auts.

Rakas (treeni)päiväkirjani... Lenkillä

Jaksan yllättää itseni uudelleen ja uudelleen nyt ihan jatkuvasti. Tällä kertaa hämmennystä aiheuttaa lenkkeily.

En minä toki ihan oikealla juoksulenkillä ole ollut, mutta harjoittelen juoksemista. Se ei ole kuin pyörällä ajaminen, että kun sen kerran oppii, ei taitoa unohda. Juoksutaidon todellakin voi unohtaa ja siksi nyt siis harjoittelen juoksua: selkä suorana, lantio edessä, jalat vartalon alla, kädet rinnan korkeudella ja juoksemisen erottaa kävelystä siinä, että juostessa on hetki, kun molemmat jalat on yhtä aikaa ilmassa. Viimeinen on ehdottomasti haastavin ehto ja käsien sijoittelu.

Toissa viikolla juoksin kahden valopylvään väliä niin, että palasin aina kävellen takaisin lähtöpaikkaan. Poikanen oli mukana tsemppaamassa ja juoksi aina kaksi pylväsväliä siinä kuin minä yhden. Tällä viikolla laajensin reviiriä, kun juoksin kaksi valopylvään väliä, kävelin kolmannen ja etenin seuraaville pylväille; vartti eteenpäin ja toinen takaisin. Tänään oli Mies tsemppaamassa. Pyöräili rinnalla, kun minä puuskutin kuin juna eteenpäin.

En vielä ole ihan varma tykkäänkö juoksemisesta. Tai jos sataa, tai kun tulee pakkaset, sitten olen kyllä ihan varma, etten tykkää. En millään viitsisi lähteä yksin ulos urheilemaan (pyöräilyä koskee sama ongelma), vaan aina pitäisi olla joku mukana. Crosstrainer pysyy paikallaan ja seurana on vaikka joku aikaisemmin tallennettu dokkari tai leffa, se on jotenkin helpompaa.

Pyörälenkillä olen pari kertaa käynyt Pauli Hanhinimen, Juha Lehden ja Heikki Salon kanssa, mutta kun ne eivät juuri osallistu dialogiin, tykkäävät vain itse olla äänessä (toisaalta taas minä kyllä tykkään niiden äänestä).